tiistai 15. joulukuuta 2015

Uusi Kuu

Taas on viime aikoina päässyt tämä blogi jäämään vähän lapsipuolen asemaan. Kuusta on silti viime aikoinakin tullut kirjoiteltua. Ursan Zeniitti-verkkolehden uusimmassa numerossa 5/2015 on juttuni siitä, kuinka eräät käsityksemme Kuusta ovat muuttuneet ja tarkentuneet merkittävästi viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa. Esimerkiksi oheisen kuvan kaltaiset lobate scarp -tyyppiset ylityöntösiirrokset ovat osoittautuneet Kuun yleisimmäksi tektoniseksi rakenteeksi, vaikka niitä aiemmin pidettiin hyvin mitättöminä. Ne voivat olla aktiivisia vielä nykyisinkin.

Kuun yleisintä tektoniikkaa edustava lobate scarp -tyyppinen ylityöntösiirros Kuun etäpuolella, pohjoisnavan lähellä sijaitsevan Rozhdestvenskiy-kraatterin reunalla. Lobate scarp -rakenteilla toinen reuna on tyypillisesti hyvin loiva, mutta toisen reunan muodostaa jyrkänne. Ne myös yleensä hieman mutkittelevat kuvan rakenteen tapaan. Kuvassa alaosan kalliolohko on työntynyt yläosan lohkon päälle. Kuva (Mercator-projektio): NASA / ASU / LRO NAC M105505727LE.IMG / T. Öhman.


Rupes Recta eli Suora valli ympäristöineen Mare Nubiumin 
itäosissa. Kuva: NASA / ASU / LRO WAC M119896282ME, 
M119923439ME, M119909874ME, M119882718ME.IMG / 
T. Öhman.
Tuon jutun ohella olen viime aikoina hieman touhunnut Kuun komeimman normaalisiirroksen, Rupes Rectan eli Suoran vallin ja sen ympäristön kanssa. Tämä selittyy sillä, että Ursan Kuu, planetat ja komeetat -jaostossa päätimme Veikko Mäkelän ja Jari Kuulan kanssa kokeilla hieman aiemmasta poikkeavaa projektia, nimeltään ”Kuukohteita pintaa syvemmältä”. Siinä Avaruus-foorumin käyttäjien annetaan äänestää muutamasta vaihtoehdosta suosikkikohdettaan Kuussa, josta sitten toivotaan havaintoja parin kuukauden ajalta. Lopputuloksena on toivottavasti uusia havaintoja ja kuvia, ja artikkeli kyseisestä kohteesta Zeniitti-verkkolehdessä. 

Ensimmäisessä äänestyksessä voittajaksi selviytyi siis Rupes Recta ympäristöineen. Juttua siitä tähdätään helmikuun Zeniittiin. Rovaniemellä saa kuitenkin Pohjan kruunun jäsenillassa Lyseonpuiston lukiossa luokassa 106 jo tiistaina 15.12. klo 18.00 hieman esimakua Rupes Rectasta, ja alueen geologisesta historiasta noin muutenkin. Paikalle sopii tulla, vaikkei Pohjan kruunun jäsen olisikaan. Samalla pääsee kuulemaan myös Partow Izadin esitelmää neutronitähdistä, valkeista kääpiöistä, ja muista maailmankaikkeuden kummallisista kompakteista kappaleista.

Kuu Korkalovaarassa 14.12.2015 klo 15.52, kuvattuna Canon Ixus 70 -digipokkarilla ihan vain siksi että se pitkästä aikaa sattui näkymään. Kuva: T. Öhman.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kun laava virtasi Kylmyyden meressä

Mare Frigoris on se omituisenmuotoinen tumma kaistale Kuun lähipuolen pohjoisosissa. Pitkän matkaa se reunustaa Mare Imbriumia muodostaen Kuu-ukon kulmakarvan, ja jatkeineen (Sinus Roris ja Lacus Mortis) se kattaa reilut sata pituusastetta, tai tuollaiset 1700 km. Mistään vähäpätöisestä pläntistä ei siis ole kyse. Toisin kuin pyöreämmät meret, Mare Frigoriksen ei tiedetä täyttävän mitään törmäysallasta. Tämä voi osaltaan selittää sitä, että Frigorista on tutkittu moniin muihin Kuun meriin verrattuna hyvin vähän.

http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/2014JE004753/abstract
Mare Frigoriksen tutkimusalueelta kartoitetut vulkaaniset yksiköt. Yksiköiden ikäsuhteet ja koostumukset on annettu seuraavassa kuvassa. CD = cryptomare deposit, EBF = eastern basalt feature, ECF = eastern central Frigoris, EF = eastern Frigoris, PD = pyroclastic deposit, WCF = western central Frigoris, WF = western Frigoris. Kuva: Kramer et al. 2015 / JGR / Wiley.
Tutkimusalueen kivilajiyksiköiden ikäsuhteet
(vanhimmat alimpana) ja niiden rauta- ja
titaanipitoisuudet. Kuva: Kramer et al. 2015 / 
JGR / Wiley.

Korkean alumiinipitoisuuden basaltit taas ovat Apollo-näytteissä harvinaisia Kuun basaltteja. Niissä on 12–18 painoprosenttia alumiinia (Al2O3), kun tavallisissa mare-basalteissa Al2O3-pitoisuus on vain 7–12 painoprosenttia. Lisäksi Apollo 14:n korkean alumiinipitoisuuden basalttinäytteistä löydettiin ainutlaatuisen korkeita kaliumpitoisuuksia. Kenties kiinnostavin piirre korkean alumiinipitoisuuden basalteissa on kuitenkin se, että kaikista mare-basalteista vanhimmat, noin 4,3 miljardin vuoden taakse ajoitetut Apollo 14:n basalttinäytteet ovat juuri korkean alumiinipitoisuuden tyyppiä. Niinpä nämä basaltit avaavat ikkunan Kuun varhaiseen magmaattiseen toimintaan.

Mitä tekemistä Mare Frigoriksella ja korkean alumiinipitoisuuden basalteilla sitten on toistensa kanssa? Paljonkin, ainakin jos uskomme Georgiana Kramerin ja kollegojen painotuoretta artikkelia Mare Frigoriksen basalteista. Ja itse ainakin uskon, sillä minulla oli ilo olla viimeisen muutaman vuoden aikana mukana tuossa seitsemisen vuotta kestäneessä, viime tammikuussa kuolleen B. Ray Hawken ideasta poikineessa projektissa, jonka ensimmäiset tulokset julkaistiin jo keväällä 2009. Silloin tutkimusryhmän koostumuskin oli varsin toinen kuin tutkimuksen lopullisessa artikkeliversiossa.

Kramerin laaja tutkimus perustui etenkin spektrianalyysiin Clementine-luotaimen monikanava-aineistosta, joka yltää ultravioletista lähi-infrapunaan. Oleellisia analyysissä olivat Mare Frigoriksen pintaa ruopineet pienet kraatterit, jotka tarjoavat nähtäväksi säteilyn ja mikrometeoriittipommituksen muokkaamaa pintaa tuoreempaa materiaalia. Näitä Frigoriksen basaltteihin syntyneitä kraattereita tutkittiin peräti 1533 kappaletta, ja ne antavat kattavan kuvan Frigoriksen alueen laavojen koostumuksesta ja alueen vulkaanisesta historiasta. Äkkiseltään vilkaisten piirteettömältä vaikuttava mare-tasanko on geologisessa mielessä kaikkea muuta kuin yksitoikkoinen.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että Frigoriksen vulkaaninen historia on ollut pitkä ja todella monivaiheinen. Vaikka eri aikoina eri puolilla Frigorista purkautuneiden laavojen ja vähäisempien pyroklastisten ainesten koostumus on vaihdellut, niistä useimpia kuitenkin yhdistää yksi tekijä: Frigoriksen laavoista valtaosa on korkean alumiinipitoisuuden tyyppiä. Frigoris onkin pinta-alaltaan laajin korkean alumiinipitoisuuden basalttien esiintymisalue. Vaikka tällaiset basaltit siis ovat suuria harvinaisuuksia Apollo-näytteissä, ovat ne kuitenkin todellisuudessa Kuun pinnalla luultua yleisempiä. Tämä osoittaa jälleen kerran todeksi sen, että niin loistavia kuin Apollo-lennot olivatkin, on käsityksemme Kuusta väkisinkin hieman vääristynyt laskeutumispaikkojen vähyyden ja samankaltaisuuden vuoksi.

Frigoriksen seutukunta osuu yksiin erään Jeff Andrews-Hannan viime vuonna ehdottaman mahdollisen repeämävyöhykkeen kanssa. On tällä hetkellä arvailujen varassa, onko Frigoriksen basalttien koostumuksella suoraa yhteyttä ehdotetun repeämävyöhykkeen kanssa, mutta mahdolliselta se vaikuttaa. Mare Frigoris voikin paljastaa vielä kaikenlaista uutta ja yllättävää Kuun geologisesta historiasta ja niistä monimutkaisista prosesseista, jotka siihen ovat vaikuttaneet. 

P.S. 27.11.2015. Juttu pääsi Journal of Geophysical Research: Planets -lehden lokakuun numeron kanteenkin. Kuvassa ylinnä on Mare Frigoriksen rautapitoisuus, alinna titaanipitoisuus, ja keskellä 1533:n tutkimuksessa käytetyn pienen kraatterin sijainti. Kraatteripisteet on merkitty myös rauta- ja titaanikarttoihin. Kohdissa, joissa kraatteria osoittava piste erottuu taustastaan, on pintaregoliitin ja kraatterin paljastaman syvemmän, tuoreen aineksen koostumuksissa ero.
 

tiistai 20. lokakuuta 2015

Chang'e 3:n laskeutumisalue on nyt Guang Han Gong


Guang Han Gongiksi nyt nimetty Chang'e 3:n laskeutumisalue sijaitsee
Mare Imbriumin pohjoisosissa, 40 km Laplace F:stä eteläkaakkoon.
Kuva: NASA / ASU / LRO WAC M119979060ME ja M119985856ME /
T. Öhman
Tänä vuonna Kuun pinnanmuotojen nimeämisen vauhti on kiihtynyt edellisiin vuosiin verrattuna. Jo keväällä nimensä Kuuhun saivat tutkijat Marie Tharp, Betty Pierazzo ja David Slater. Nyt kansainvälisen tähtitieellisen unionin IAU:n planetaaristen nimien työryhmän (Working Group for Planetary System Nomenclature) Kuun nimistöstä vastaava toimikunta on antanut neljä uutta nimeä Chang'e 3 -aluksen laskeutumispaikalle ja sitä ympäröivillä pienille kraattereille.  

Chang'e 3:n laskeutumisalusta ja Yutu-kulkijaa ympäröivä alue Mare Imbriumin pohjoisosissa Montes Rectin eteläpuolella on nyt siis nimeltään Guang Han Gong (44,12°N 340,49°E). Sen välittömästä läheisyydestä löytyvät kraatterit Tai Wei (pohjoisin, halkaisija D=480 m, 44,15°N 340,51°E), Zi Wei (läntisin, D=420 m, 44,12°N 340,48°E) ja Tian Shi (itäisin, D=470 m, 44,10°N 340,55°E). Guang Han Gong on Zi Wein itäreunalla, ja on viralliselta läpimitaltaan 80 metriä. 

Uudet nimet tulevat kiinalaisesta mytologiasta. Tämä on tietenkin tavallaan erittäin sopivaa, sillä Guang Han Gong oli kiinalaisessa mytologiassa palatsi, jossa Kuun jumalatar Chang'e asui jadekaniini Yutun kanssa. Kraattereiden nimet puolestaan ovat peräisin 900-luvulta olevasta tähtikartasta, jossa kaikki kiintotähdet kuuluvat johonkin kolmesta suljetusta "tarhasta", joiden nimiä kraatterit nyt kantavat.


Chang'e 3 laskeutui Zi Wein itäreunalle valkealla neliöllä merkitylle alueelle (ks. seuraava kuva). Kaikki nyt nimetyt kraatterit ovat läpimitaltaan alle 500 m. Huomaa etenkin Tian Shin itäosissa näkyvä konsentrinen rakenne, joka kertoo kovempaa pintaa peittävän regoliittikerroken paksuudesta. Kuva: NASA / ASU / LRO NAC M1154358210RE / T. Öhman

Chang'e 3:n laskeutumisalue on nyt nimeltään Guang Han
Gong. Se kattaa 80 metriä kuvassa keskellä näkyvän
laskeutujan ympärillä. Suurin kuvassa näkyvä kraatteri on
läpimitaltaan 20 m. Laskeutujasta parikymmentä metriä
alavasemmalle näkyy Yutu-kulkija. Sen paikka selviää
helpommin ASU:n laskeutujakuvaston avulla (kannattaa
klikata "Hardware" -nappulaa).
Kuva: NASA / ASU / LRO NAC M1154358210RE /
T. Öhman
Hiukan kummallista etenkin kraattereiden nimeämisessä kuitenkin on, että IAU:n omien ohjeiden mukaan mytologisia nimiä ei pitäisi käyttää kraattereiden kohdalla: pienten, syystä tai toisesta kiinnostavien, eli yleensä laskeutumisalueiden lähellä olevien kraatterien nimeämisessä pitäisi käyttää etunimiä. No, Kuun nimistön historia on niin omituinen ja monivaiheinen, ettei muutama uusi poikkeus säännöistä tunnu enää missään. Suotavaa kuitenkin olisi, että tämä olisi yksittäistapaus eikä merkki alkavasta uudesta nimistösekoilusta. Tästä lievästä hämmennyksestä huolimatta uudet kiinalaisnimet ovat kuitenkin erittäin tervetullut lisä Kuun nimistöön!

 


 

perjantai 9. lokakuuta 2015

Tungosta aamutaivaalla

Kaakkoinen aamutaivas Korkalovaarassa 9.10.2015 klo 06.31.
Huom! Hyvissäkin valokuvissa kohtaamiset näyttävät todella vaatimattomilta
todelliseen, omin silmin havaittavaan näkymään verrattuna, joten tällaiset
räpsyt ovat vain suuntaa-antavia. Canon Ixus 70 -digipokkari ja kevyt
Photoshoppaus. Kuva: T. Öhman
Tällä viikolla aamuvirkut ja muuten vain aikaisin heräämään pakotetut tai itsensä siihen pakottaneet ovat saaneet nauttia kauniista Kuun ja planeettojen taivaallisesta tanssista. Planeettojen kohtaamiset ovatkin parhaimmillaan erittäin vaikuttavia tapahtumia. Saatiinhan niistä (mahdollisesti) hieno tarina erääseen isoon uskontoonkin pari tuhatta vuotta sitten. Humpuukimaakarit taas elättävät niillä itsensä edelleenkin.

Viime päivinä itäisellä aamutaivaalla on kuulakkaan syyssään ansiosta päässyt harvinaisen hyvin ihastelemaan Kuun kulkua näennäisesti varsin lähellä toisiaan sijaitsevien kirkkaiden planeettojen joukossa. Parhaimmat näkymät o(li)vat tänään 9.10. ja huomenna 10.10.2015. Tänään vähenevä sirppi oli lähellä Venusta ja Leijonan tähdistön kirkkainta tähteä, Regulusta. Huomisaamuksi Kuu siirtyy Marsin ja Jupiterin vasemmalle puolelle.

Sunnuntaiaamuna 11.10.2015 kapeaksi käyneen sirpin vierestä noin neljän asteen päästä alavasemmalta voi puolestaan yrittää löytää myös Merkuriuksen. Tämä tosin vaatii esteettömän horisonttinäkymän, ja käytännössä ilman kiikaria Merkuriuksen löytäminen on varsin hankalaa.

Kuun poistuttua näyttämöltä jatkavat planeetat tietysti omaa, Kuuta huomattavasti rauhallisempaa kulkuaan. Myöhemmin tässä kuussa, 26.10.2015, kirkkaimmat planeetat Venus ja Jupiter ovat ainoastaan yhden asteen eli kahden Kuun läpimitan etäisyydellä toisistaan. Tuo tulee sään salliessa olemaan melkoisen silmiinpistävä näky. Lokakuun lopulla selkeän sään todennäköisyys vain on melkoisen pieni. Kirkkaimpien taivaankappaleiden kohtaamisia pääseekin Suomen sääoloissa harvemmin seuraamaan yhtä mainiosti kuin näinä päivinä, joten näistä kannattaa nauttia, kun kerrankin voi.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Pimentynyt Heposuo

Tässä vaiheessa kaikki vaikutti vielä kohtalaisen lupaavalta,
vaikka tämäkin kuva on otettu pilvien läpi klo 03.22.
Vasemman yläreunan tummuminen ei välttämättä ole
puolivarjopimennyksen merkki, vaan voi johtua paksummasta
kohdasta pilveäkin, puolivarjopimennykset kun tapaavat olla
melko näkymättömiä. Kowa TSN-821 ja Canon Ixus
70 -dipokkari, kevyehkö Photoshopppaus. Kuva: T. Öhman



Maanantaiaamun 28.9.2015 täydellinen kuunpimennys tuli ja meni, omasta näkökulmastani enimmäkseen pilvien takana.
Puolivarjopimennyksen alkupuolella tilanne vaikutti vielä ihan kelvolliselta, kun Kuu paistoi Suomen yleisimmän pilvisuvun stratocumuluksen eli kumpukerrospilven mallikelpoisten edustajien läpi, synnyttäen kauniin kehän.

Osittaista vaihetta ei sitten enää näkynytkään kuin satunnaisesti paksummiksi kasvaneiden stratocumulusten rakosista, ja täydellinen vaihe pysyi piilossa aivan loppua lukuun ottamatta. Osittainen vaihe ja Kuun lasku jäivätkin sitten taas kokonaan pilvien taakse.

Vaikka koko pimennystä pilvet eivät siis onnistuneet pimentämään, oli aineksia kuitenkin paljon parempaankin. Itäisellä taivaalla oli nimittäin koko ajan huomattavasti vähemmän pilviä, joten Venuksen ja Jupiterin nousua saattoi seurata huomattavasti paremmin kuin pimentyneen Kuun laskua. Vaan ei parane valittaa, sillä monin paikoin Suomessakin koko pimennys jäi pilvien taakse, ja mukavahan siellä öisellä suolla oli joka tapauksessa pällistellä.

Täydellisesti pimentynyt Kuu Rovaniemen Heposuolla 28.9.2015 klo 06.00. Canon Ixus 70 -digipokkari ja kevyt Photoshoppaus. Kuva: T. Öhman

Täydellinen vaihe lähestyi loppuaan 28.9.2015 klo 06.05. Canon Ixus 70 -digipokkari ja kevyt Photoshoppaus. Kuva: T. Öhman

perjantai 25. syyskuuta 2015

Ikuisesti nuori John Young

1960-luvun astronautit on totuttu näkemään yhdestä puusta veistettyinä äärimmäisen kilpailuhenkisinä kovanaamoina. Totuus on onneksi huomattavasti monivivahteisempi, ja joukossa oli varsin erilaisia persoonia. Tämä käy parhaiten ilmi astronauttien (oma)elämänkertoja lukemalla. Yksi tuoreimmista on vuonna 2012 ilmestynyt Forever Young, joka esittelee astronauttien yhden ääripään.

Eilen torstaina 24.9.2015 85-vuotispäiviään viettänyt John Young on yksi niistä avaruuslentojen varhaisvuosien astronauteista, jotka keskittyivät astronauttiurallaan lähes vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. Ehkä tästä syystä Young ei yleensä ole ensimmäisten joukossa, jos avaruuslennoista kiinnostuneita pyydetään luettelemaan suosikkiastronauttejaan. Hänen avaruuslentouransa on kuitenkin kiistatta kaikkien aikojen komein, ja Mercury-aluksia lukuun ottamatta NASAlla ei ole edelleenkään avaruusalustyyppiä, jota John Young ei olisi lentänyt. Hänen avaruuslentouransa siis kattoi niin Gemini-, Apollo- kuin avaruussukkula-aikakaudetkin. Gemini 3:lla eli Molly Brownilla Young oli Gus Grissomin aisaparina, ja Gemini X:llä1 Michael Collinsin komentajana. STS-1 Columbialla hän oli Bob Crippenin komentajana, ja STS-9:llä jälleen Columbiaa komentamassa. Geminin ja sukkulan välissä Apollo-ohjelmassa hän oli sekä komentomodulin pilotti (Apollo 10) että lennon komentaja (Apollo 16).

Avaruusintoilijoilla on usein tapana laskeskella, kuka teki mitäkin ensimmäisenä. Youngin kohdalla noitakin saavutuksia riittää: Ensimmäinen toisesta astronauttiryhmästä (”The New Nine”) lentämään päässyt, ensimmäinen miehitetyllä lennolla tehty radanmuutos (Gemini 3), ensimmäinen avaruuteen salakuljetettu voileipä (Gemini 3), ensimmäinen telakointi (Gemini X:n Agena) ja kohtaaminen (Gemini VIII:n Agena) eri aluksiin, ensimmäinen ihminen yksinään täysin eristyksissä muusta ihmiskunnasta Kuun takana (Apollo 10), ensimmäinen ja ainoa laskeutuminen Kuun ylängöille (Apollo 16), ensimmäinen sukkulalento (STS-1), ja ensimmäinen sukkulaohjelman tiedelento (STS-9 eli Spacelab-1). Eriasteisia korkeus- (Gemini X) ja edelleen voimassa olevia nopeusennätyksiäkin (Apollo 10) Youngin meriittilistaan mahtuu. Hän oli NASAn astronauttina ällistyttävät 42 vuotta toimien muun muassa astronauttiosaston päällikkönä, ja toisin kuin useimmat muut aikalaisensa, hän asuu edelleen Johnson Space Centerin naapurissa El Lagossa, Houstonissa. Aktiivilentämisen ohella Young toimi koko uransa väsymättä miehitettyjen avaruuslentojen turvallisuuden parantamiseksi – seikka, jota hän kirjassaan ehkä lukijan kannalta liiankin pitkään ja hartaasti tuo esille.

Youngin yhdessä avaruushistorioitsija, professori James R. Hansenin kanssa kirjoittamasta elämänkerrasta on turha etsiä paljastuksia kollegoista, tai hänen oman yksityiselämänsä repostelua. Kuvaavaa on, että omaa NASA-aikaansa edeltänyttä menestyksekästä hävittäjä- ja koelentäjäuraansa käsittelevässä luvussa Young hairahtuu kertomaan vaimonsa Barbara Whiten kohtaamisesta, seurustelusta ja häistä. Tähän kaikkeen Young haaskaa peräti kolme riviä, ennen kuin päästään taas asiaan.

Tässä mielessä kirja muistuttaa hyvin paljon Hansenin aikaisempaa, kuivakkaa Neil Armstrong -elämänkertaa First Man. Tämä tietysti johtuu pitkälti siitä, että Armstrong ja Young olivat ihmisinä hyvin toistensa kaltaisia – huomattavasti analyyttisempiä ja syrjäänvetäytyvämpiä  insinöörityyppejä kuin vaikkapa räiskyvät Wally Schirra tai Pete Conrad. Kaksi Hansenin kirjaa lukeneena en tosin voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että Hansen on historioitsijana erinomaisen tarkka, mutta tarinankertojana pahimmillaan melkoisen puuduttava.

Yksi kirjan kiintoisimmista luvuista on epilogi ”When worlds collide”. Siinä Young laukoo varsin suorasukaisesti mielipiteensä nyky-NASAn päämäärättömyydestä, Kuuhun palaamisen välttämättömyydestä, sekä asteroidien muodostaman törmäysuhkan kartoittamisesta. Youngin tietoisuus asteroiditörmäyksistä ja niiden vaikutuksista ei olekaan mikään ihme. Apollo 16 laskeutui Descartesin ylängölle, jota pidettiin vulkaanisen toiminnan synnyttämänä. Geologeilla oli aluksi vaikeuksia uskoa Youngia ja Charlie Dukea, kun he raportoivat näkevänsä pelkkiä vanhoilta vaikuttaneita breksioita eivätkä lainkaan nuoria vulkaanisia kiviä. Lopulta geologit joutuivat myöntämään olleensa täysin väärässä: Descartesin ylängöt ovat ikivanhaa Nectariksen altaan heittelettä, eikä nuoresta vulkanismista ole alueella jälkeäkään. Tämä oli yksi koko Apollo-ohjelman käänteentekevimpiä löytöjä, ja sai Apollo 16:n komentomodulin pilotin Ken Mattinglyn lausahtamaan legendaarisesti: ”Well, it’s back to the drawing boards, or wherever geologists go.”

Esipuheen kirjaan on kirjoittanut Mike Collins. Vähintäänkin omituista huolimattomuutta, tai sitten vain hämmentävää astronauttihuumoria, on Collinsin jo ensimmäisessä kappaleessaan esittämä väite, jonka mukaan Young olisi ollut Apollo 15:n komentaja. Muuten kirjassa ilmiselviä munauksia on hyvin niukalti. Myös kattava hakemisto ansaitsee kehuja. Kaiken kaikkiaan kirja on erittäin kiehtova lisä miehitettyjen avaruuslentojen historiaan, ja antaa hyvän kuvan täysin ainutlaatuisen astronautin urasta, joskaan ei välttämättä itse ihmisestä.

Arvio:
 



John W. Young & James R. Hansen, 2012. Forever Young – A Life of Adventure in Air and Space. University Press of Florida, 415 pp.
 
1Omituista sinänsä, mutta Gemini X oli vuosikaudet esillä erinomaisessa Norjan Tekniikan Museossa Oslossa, jossa itsekin kävin sitä aikoinaan ihastelemassa. Nyttemmin sitä pitäisi mennä katsomaan Kansasiin asti keskelle ei-mitään. Todettakoon tässä myös, että Gemini-lentojen numerointitapa todellakin vaihtui, eli aluksi käytettiin arabialaisia numeroita, ja myöhemmin roomalaisia. Roomalaisia numeroita NASA ei sittemmin ainakaan miehitetyissä lennoissa ole käyttänyt.


tiistai 22. syyskuuta 2015

Maanantaiaamun pimennyksen näkyminen Rovaniemellä

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tämä viisaus pätee ehdottomasti myös taivaan tapahtumien havaitsemiseen. Tulevan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, eli aamuyöllä 28.9.2015, tapahtuu täydellinen kuunpimennys, joka pilvien salliessa näkyy koko Suomessa. Tällä kertaa pimennyksen seuraamista vaikeuttaa aamuöinen ajankohta, sekä sen tapahtuminen matalalla, jo osin vaalenneella taivaalla. Niinpä hyvän havaintopaikan löytämistä, kuvauspaikasta puhumattakaan, pitää useimpien pimennyksestä kiinnostuneiden ihmisten miettiä tavallista tarkemmin.

Havaitsemisen suunnittelun helpottamiseksi laitoin CalSky-sivuston laskemaan Kuun suunnan ja korkeuden puolivarjopimennyksen alusta Kuun laskuun saakka Rovaniemeltä nähtynä. Kellonajat on taulukossa pyöristetty lähimpään minuuttiin, ja korkeudet ja suunnat (etelä=180°, länsi=270°) puolestaan lähimpään asteeseen.


Kello
Tapahtuma
Suunta (°)
Kuun korkeus (°)
Auringon korkeus (°)
03.10
Puolivarjopimennys alkaa
214
20
-22
04.07
Osittainen vaihe alkaa
228
16
-18
05.11
Täydellinen vaihe alkaa
243
12
-13
05.47
Pimennys syvimmillään
252
9
-10
06.23
Täydellinen vaihe päättyy
260
5
-6
07.17
Aurinko nousee


0
07.27
Osittainen vaihe päättyy ja Kuu laskee
274
0
1


Pimennyksen parhaat vaiheet siis näkyvät matalalla länsilounaassa. Korkeuksien hahmottamiseksi kannattaa muistaa, että nyrkin leveys on noin 8°, kun sitä tarkastelee suoristetun käsivarren etäisyydeltä. Hieman hankalasta ajankohdasta huolimatta pimennystä kannattaa havaita, sillä seuraava täydellinen kuunpimennys näkyy Suomessa vasta 31.1.2018.

Tulevana maanantaiaamuna 28.9. joutuu sään salliessa varmasti taas havaitessa väistelemään puiden latvuksia, aivan kuten Korkalovaarassa 21.9.2015 klo 19.45. Mitään muuta tekemistä tällä kuvalla ei tulevan kuunpimennyksen kanssa sitten olekaan. Canon Ixus 70 -digipokkari ja Kowa TSN-821, sekä kevyehkö terävöitys Photoshopilla. Kuva: T. Öhman