sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Kaksi uutta karttaa, osa 2

Kuten edellisellä kerralla tuli mainittua, on erilaisia Kuun karttoja tällä hetkellä tarjolla runsaasti, osa parempia kuin toiset. Terävimpään kärkeen sijoittuu 21st Century Atlas of the Moon, jonka ovat tehneet Lunar Photo of the Day -sivustostaan nykyisille kuuhulluille luultavasti parhaiten tuttu, Kuuta ammatikseen 1960-luvulta saakka tutkinut Charles A. ”Chuck” Wood yhdessä uusiseelantilaisen Maurice J. S. Collinsin kanssa. Herroista jälkimmäinen on myös LPOD:sta tuttu, ja tehnyt aiemmin mm. upean lähipuolen seinäkartan. Woodin aiemmista kirjoista The Modern Moon – A Personal View ja The Kaguya Lunar Atlas, samoin kuin hänen artikkelinsa Sky & Telescope -lehdessä, ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Chuck Wood on sikälikin poikkeuksellinen tutkija, että hän myös havaitsee edelleen Kuuta omalla kaukoputkellaan.

Kun siis tekijät ovat huippuluokkaa, nousevat  ennakko-odotuksetkin melkoisen korkealle. Wood ja Collins ovat kartastoa tehdessään valinneet yleisökseen lähinnä Kuun havaitsijan, jota kiinnostaa se, mitä kaukoputkessa näkyvät kohteet todellisuudessa geologisessa mielessä ovat. Tähän tarkoitukseen he ovat valjastaneet Lunar Reconnaissance Orbiterin Wide Angle Cameran kuvat, joita yksityiskohtaisemmassa kohteiden esittelyssä tarpeen vaatiessa täydennetään muilla kuvilla. Valitusta lähestymistavasta johtuen esimerkiksi karttalehdillä esitetty nimistö ei yritäkään olla täydellinen, eikä nimien takana olevia henkilöitä mainita. Tällaisiin tarkoituksiin esimerkiksi Busseyn ja Spudiksen The Clementine Atlas of the Moon ja Rüklin Atlas of the Moon ovat paljon parempia lähteitä.

Wood ja Collins ovat selvästi miettineet, mitä hyvässä kuukartassa pitää olla, ja millainen se on käytössä. Erinomaisia, havaitsijaystävällisiä valintoja ovat kirjan kierreselkä, ja näppärä koko (111 sivua, jotka ovat kooltaan noin 21,5 × 28 cm – kätevä koko valokopioitavaksi, jollei halua karttaansa kaukoputken ääreen kostumaan), sekä pehmytkantisuus, joka osaltaan pitää hinnan sopivana. Karttalehtiä on 28 kappaletta, mikä on huomattavasti järjellisempi määrä kuin esimerkiksi Rüklin 76. Samoin karttalehtien esitysjärjestys on järkevämpi: kun Rüklin karttalehdet seuraavat toisiaan itä–länsi-suunnassa alkaen luoteiskulmasta, on Woodin ja Collinsin valintana pohjoisesta etelään ja takaisin etelästä pohjoiseen, alkaen koilliskulmasta. Näin havaitsija säästyy turhalta pläräämiseltä pitkin terminaattoria seikkaillessaan.

Itse karttasivu löytyy atlaksesta aina oikealta, ja vasemmalla esitellään tarkemmin yleensä neljä kohdetta. Kohteiden valinnat ovat pääsääntöisesti onnistuneita, ja lähikuvat laadukkaita. Kohteiden lyhyet kuvaukset ovat ytimekkäitä, ja kuten odottaa sopii, ovat faktat ja tulkinnat kohdillaan. Itseäni toki kismittää, ettei useampia kohteita esitellä tarkemmin, mutta jos ja kun kartaston koko halutaan pitää järjellisenä, on rankkojakin valintoja pakko tehdä.

Varsinaisen lähipuolen kattavan osion lisäksi atlaksesta löytyy myös muita käyttökelpoisia karttoja. Libraatiovyöhykkeet esitellään kahdeksalla kartalla, mutta harmillisesti näiltä alueilta ei ole kohteiden tarkempia kuvauksia. Täysikuu esitellään neljällä Consolidated Lunar Atlaksesta otetulla kuvalla. Näiden kohdalla kirjan muuten erinomainen painojälki ei ole ehkä aivan omimmillaan. Erittäin mielenkiintoinen lisä ovat altaita ja mare-harjanteita korostavat LOLA-topografiadatasta Lunar Terminator Visualization Tool -ohjelmalla tehdyt kartat. Etäpuoli kuitataan neljällä WAC-kuvalla ja yhden sivun yleiskuvauksella. Tämän ohella on tosin syytä huomata, että kukin libraatiokartta yltää parisenkymmentä astetta etäpuolelle. Näiden karttojen lisäksi Apollo-laskeutumispaikat ja osa miehittämättömien alusten laskeutumispaikoista esitellään yhdellä aukeamalla. Ja toki kirjan alussa on kahdeksisen sivua oivallista asiaa Kuun geologiasta.

21st Century Atlas of the Moon on erinomainen kartasto. Täydellinen se ei kuitenkaan ole. Havaitsijana täytyy harmitella sitä, etteivät karttalehdet mene laisinkaan päällekkäin. Toki silloin samalla sivukoolla ja lehtijaolla kohteet olisi pitänyt kartassa esittää pienempinä, mutta ehkä sen hinnan olisi kuitenkin voinut maksaa siitä, että lehdeltä toiselle olisi ollut paljon helpompi hyppiä.

Toinen itseäni häiritsevä ongelma on sitten enemmän koulukunta-, sukupolvi-, ja kielipoliittinen kysymys (kuten kirjan alussa kyllä myönnetään) – toisin sanoen ihan puhtaasti makuasia – mutta nyppii se silti. Wood ja Collins eivät nimittäin kartastossaan käytä systemaattisesti IAU:n hyväksymiä nimiä, vaan englanti puskee erittäin vahvasti läpi, eikä kohteiden virallisia nimiä aina edes mainita. Esimerkiksi Rupes Rectaa on turha tekstistä etsiä, vaikka se hakemistosta löytyykin, sillä siitä käytetään itse tekstissä vain nimeä Straight Wall. Vuoristot eivät ole ”montes” vaan ”mountains”, laavakanavat tai siirrokset ovat ”rille” eivätkä ”rima”, ja niin edelleen. Kun itse on oppinut aina ajattelemaan Kuun kohteita niiden nykyisin virallisilla latinalaisilla nimillä, on tämä englannin pakkosyöttö todella ärsyttävää. Mutta kukin taaplaa tyylillään.

Jonkin verran kartastoon on jäänyt turhia painovirheitä ja muita pieniä kömmähdyksiä, mutta ne on onneksi enimmäkseen listattuna kirjan Wiki-sivulla (sivun osoitetta tosin ei tainnut olla kirjassa mainittuna). Näin kirjojen ystävän mielestä suuri plussa ja hieno ele on se, että omakustanteena tehty kirja tulee Chuck Woodin nimikirjoituksella varustettuna.

Todellista käyttökokemusta kirjasta kaukoputken ääressä itselläni on vielä olosuhteiden pakosta hyvin niukasti, mutta rohkenisin silti väittää, että aloittelevalle havaitsijalle tämä on paras kartasto, ja pidempään Kuuta ihailleelle lähestulkoon välttämätön, mikäli Kuun geologia omin silmin havaittuna yhtään kiinnostaa. Kun tätä käyttää yhdessä Virtual Moon Atlaksen kanssa, on tarve muille kartastoille monessa suhteessa aika vähäinen. Veikkaisin, että parempaa Kuun kartastoa saadaan odotella melkoinen tovi.

Teksti:



Kuvitus:



Yleisarvio:



Charles A. Wood ja Maurice J. S. Collins: 21st Century Atlas of the Moon. Lunar Publishing, UIAI Inc., 2012, 111 s.

Kaksi uutta karttaa, osa 1

Kuun havaitsemisesta innostuneita tai muuten vain Kuun kartoista pitäviä on viime aikoina hemmoteltu. The Kaguya Lunar Atlas ilmestyi toissa vuonna (siis 2011), The Clementine Atlas of the Moonista on juuri ilmestynyt uusi ajantasainen ja korjattu(?) painos, jota tosin en ole vielä päässyt näkemäänkään, ja Virtual Moon Atlas -ohjelmistosta julkaistiin syksyllä uusi versio. Lisäksi havaitsijoiden käyttöön tuli viime vuonna (2012) kaksi uutta tai uusvanhaa karttaa, joita molempia olen viime aikoina lueskellut ja ihaillut.

Kartoista se uusvanha on The Cambridge Photographic Moon Atlas, tekijöinään Alan Chu, Wolfgang Paech, Mario Weigand ja Storm Dunlop. Saksaksi teos ilmestyi jo 2010, ja nyt siis englanniksi Storm Dunlopin kääntämänä. Kirjan saksalainen versio oli sekin jo käännös, sillä sen pohjana oli Alan Chun The Photographic Moon Book vuodelta 2003. Käännöstekstin uudelleenkääntäminen ei ole tehnyt lopputuloksesta järin sulavaa. Valitettavasti vain tönkköys ei ole tekstien suurin ongelma. En ole kaikkia johdannon ja varsinaisen kartasto-osan tekstejä lukenut, mutta asiavirheitä on joukossa järkyttävän paljon. Eikä kyse ole painovirheistä (joita on turhan paljon) tai pienistä virheellisistä yksityiskohdista (joita myös riittää), vaan usein perustavanlaatuisista virhekäsityksistä koskien Kuun geologiaa. Seuraavassa pieni otanta kirjan lukemattomista virheistä.

Törmäysaltaiden ja niitä täyttävien mare-basalttien geneettinen ja ajallinen ero ei tunnu tekijöille olevan ollenkaan selvä, vaikka kyse on yksi Kuun geologian perustavimmista opinkappaleista, vaan paikoin allas ja sen keskusosat myöhemmin täyttävä mare rinnastetaan suoraan toisiinsa. Lisäksi törmäysaltaiden annetaan ymmärtää joko syntyneen Kuun kuoren ollessa sula, tai sulattavan törmäyksessä kuorta niin laajalti, että altaiden renkaat syntyisivät samoin kuin aallot veteen heitetyn kiven ympärille. Kielen kankeutta kuvastaa, ettei kyseisestä virkkeestä todellakaan tiedä, kumpaa täysin väärää tulkintaa tarkoitetaan. Todellisuudessa törmäysaltaiden ulommat renkaat (kuten esimerkiksi Orientalen Cordilleran ja Outer Rookin renkaat) ovat täysin kiinteään kiviainekseen syntyneitä syviä normaalisiirroksia, sisärenkaan (Orientalen Inner Rookin rengas) vastatessa todennäköisimmin romahtaneen keskuskohouman synnyttämää keskusrengasta.

Kraattereiden heitteleen annetaan useassa kohdin ymmärtää olevan sulaa, vaikka todellisuudessa sula muodostaa vain pienen osan heitteleestä. Samalla tekijät unohtavat, että suurin osa sulasta jää kraatterin sisäpuolelle, joten törmäyssulan täyttämiä kraatterien pohjia kuvaillaan myöhempien laavojen täyttämiksi. Tychon ympärillä näkyvää tummaa kehää, joka todellakin sisältää runsaasti sulaa (käytännössä suurelta osin lasia), kehotetaan havaitsemaan valon osuessa alueelle vinosti, kun todellisuudessa kehä on silloin näkymätön, mutta loistaa silmiinpistävästi täydenkuun aikaan. Suoraa Vallia eli Mare Nubiumin Rupes Rectaa kuvaillaan absurdisti ilmaisulla ”a typical lunar undulation, an embankment”, vaikka kyseessä on Kuun komein muualla kuin törmäysaltaan renkaalla havaittava normaalisiirros, ja siis kaikkea muuta kuin tyypillinen piirre. Lisäksi Nubiumin laavojen väitetään muokanneen Suoraa Vallia, vaikka Suora Valli leikkaa laavoja ja on siis näitä nuorempi. Samanlainen ajallinen järjettömyys löytyy johdannosta Sinus Iridumin ja Imbriumin kohdalta, vaikka itse karttaosiossa Sinus Iridumin aivan oikein todetaan olevan Imbriumin allasta nuorempi, mutta Mare Imbriumia vanhempi.

Monikulmaisille kraattereille kirjassa tarjotaan syntyteoriaksi aivan käsittämätöntä hidasta erittäin loivaa törmäystä, ja seismisten aaltojen ja ääntä nopeampien shokkiaaltojen erosta tekijät tuntuvat olevan aivan ulalla, jne. osv. etc. usw. Ja kaikki tämä siis lukematta likikään kaikkia tekstejä, vastaavia ja mahdollisesti pahempiakin vääriä käsityksiä kirjasta varmasti löytyy paljon lisääkin. Tekstistä paistaa läpi paitsi jäsentelemättömyys ja käännöksen käännös, myös huonoimmassa mahdollisessa mielessä se, että kirja on asiastaan tavattoman innostuneen, mutta faktoistaan pahasti pihalla olevan harrastajan kirjoittama, eikä tekstiä ole missään vaiheessa näytetty yhdellekään asiantuntijalle.

Vaikka siis The Cambridge Photographic Moon Atlaksen tekstit on ehdottomasti parempi jättää lukematta tai ainakin uskomatta, ei kartasto kuitenkaan täydellinen vikatikki ole. Kartastossa ei noudateta mitään systemaattista ruutujakoa, vaan Kuu kuvataan 69:ssä alueessa, joista useimmille annetaan yksi aukeama. Kustakin alueesta on yleensä puolisen tusinaa kuvaa. Koko Kuun lähipuolta näkymät eivät kata, mutta puutteet eivät kovin suuria tai merkittäviä vaikuttaisi olevan. Etäpuoli kuitataan yhdellä pienellä huonolla kuvalla.

Kuun valokuvaajina herrat Chu, Paech, ja Weigand ovat alan ehdottomia huippuja, joten kuvien laatu, samoin kuin kiinalainen painojälki, ovat erinomaisia. Reilussa parissa sivussa myös käsitellään pintapuolisesti nykyisen harrastajakuvauksen ja kuvankäsittelyn pääperiaatteet. Erittäin ansiokasta kartastossa on se, että samoja kohteita esitellään useampien eri valaistusolosuhteissa otettujen kuvien avulla. Jokainen omakohtaiseti Kuuta kaukoputkella havainnut tietää, että Kuun pinnanmuodot muuttavat ulkonäköään dramaattisesti Auringon korkeuden mukaan, joten eri valaistusolosuhteiden kuvaparit ovat todella hyödyllisiä. Ikävämpi puoli taas ainakin itselleni on se, ettei kuviin ole kovinkaan kattavaa nimistöä lisätty. Nyt kartastoa on toki kauniimpi katsella kun se ei ole täynnä nimiä, mutta itse kaipaisin niitä kyllä lisää. Myös vaihtelevat marginaalit ja yleensä kokonaan puuttuvien sisämarginaalien myötä sivujen taitokseen katoavat yksityiskohdat silloin tällöin häiritsevät.

Loistavan kuvituksensa ansiosta, ja koska kirja on etenkin kovakantiseksi varsin edullinen (Amazon myy sitä alle 40:llä dollarilla), The Cambridge Photographic Moon Atlas on suositeltava hankinta pahemmanlaatuisille kuuhulluille, joilla jo muitakin karttoja Kuusta on, kuten esimerkiksi jo yllä mainittu erinomainen Ben Busseyn ja Paul Spudiksen The Clementine Atlas of the Moon, tai Antonin Rüklin klassinen piirretty Atlas of the Moon Kuun lähipuolesta. Ainoaksi Kuun kartastoksi, tai etenkään Kuun geologian alkeisoppikirjaksi sitä ei missään nimessä kannata hankkia. Tekstiensä puolesta sitä on valitettavasti pidettävä erinomaisena esimerkkinä jollei nyt aivan tyyten niin ainakin lähes täysin pieleen menneestä hyvästä yrityksestä. Toinen viime aikoina käsissäni kulunut uusi atlas onkin sitten monessa mielessä ihan toista maata kuin Chun ja kumppaneiden kaunis, mutta pahasti harhaanjohtava tekele. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

Tekstit:




Kuvitus:



Kokonaisarvio: 
 



Alan Chu, Wolfgang Paech, Mario Weigand ja Storm Dunlop: The Cambridge Photographic Moon Atlas. Cambridge University Press, 2012, 191 s.

Bad Religion: True North

Tohtori Graffin iloisine veikkoineen julkaisi uusimman levynsä True North parisen viikkoa sitten. Seuraavassa alustavia tuntemuksia levyn sisällöstä.

En ole oikein koskaan tykännyt siitä, että paras biisi pistetään alkuun. Yksi niistä harvoista, joka toimi heti ensimmäisellä kuuntelulla, eikä oikeastaan häpeäisi millään levyllä (vaikka pikkuisen erottuisi joukosta kahdella ensimmäisellä…). Näin entisenä kenttägeologina viehättää, kun entinen kenttäpaleontologi Greg puhuu karttatermeistä oikein ja ymmärryksellä.

Erinomaisen hyvä paahto, parhaasta päästä.

Tämän jopa minä olisin tunnistanut Brettin biisiksi lunttaamatta. Mistä ihmiset nykyään tietävät BR-laulujen tekijät varmasti, kun Greg ja Brett ovat levyjen kansissa siirtyneet Lennon–McCartney -linjalle? Sham 69 -viite lämmitti vanhan punkin mieltä kummasti. Lienee levyn toiseksi paras.

Eipä tässä moitittavaa varsinaisesti ole.

En ollut alun perin järin innostunut tästä, kun Youtubesta tätä kuuntelin. Pikku hiljaa tämä on kuitenkin parantunut. Siinä on teinillä taas ihmettelemistä, kun hänenkin ymmärtämäänsä ilmaisua ”fuck you” seuraa ”Pavlovian”. Nyt kun tätä kuuntelee, niin onhan tämä oikeastaan aika mainio.

Öööhh… mitäs helevettiä!? Brett laulaa!? Hirveetä kuraa. Nolo. Tulee olemaan se biisi, jonka yli aina hyppään. Oli kamala ensimmäisellä kuuntelulla ja on sitä edelleen. Samaa sarjaa All Good Soldiersin, Televisionin, A Walkin, ja Raise Your Voicen kanssa. Miksi tällaisia epäsikiöitä päästetään levylle asti?

Tuttuun tapaan Brett vastaa niin levyn kohokohdista kuin näistä karmeista hudeistakin. Muuten menettelisi joten kuten, mutta kertosäkeen melodiakulku on täysin päin peetä. Tämmöiselle sitten uhrataan melkein neljä minuuttia, kun jokunen vikkelämpi biisi olisi ansainnut mittaa lisää.

Yrittääkö Brett paikata edellistä löysäilyä tällä? Ihan OK, vaikkei mikään klassikko.

Hieno. Eihän tässä mitään uutta ole, ja juuri siksi(kin) toimii.

Onkos Greg (tai joku kitaristeista) kuunnellut Fear of the Darkia? Ihan jees.

Parempaa Brettiä, menee kevyesti parhaaseen kolmannekseen.

Täysin vastustamaton hoilotus.

Mikäs tässä, sutjakka rallatus, ja Greg puhuu asiaa kuten (melkein) aina.

Hyvä biisi, mutta mistähän tässä oikein on kyse? Huonompi homma, kun nykyään ei sivistyssanakirja riitä Bad Religionin ymmärtämiseen, vaan pitäisi olla humanisti ja tulkita runoja. Ei ole minun alaani se.

Levyn parhaimmistoa. Ja onhan se aina hienoa, kun Greg laulaa geologiasta. Kuvittelenko vain, vai ovatko niin Greg kuin hra Bentleykin kuunnelleet Sufferia tätä tehtäessä? Etenkin Part II (The Numbers Game) tulee mieleen.

Sinne heikoimpaan kolmannekseen tämä jää, joten olisihan levyn paremminkin voinut lopettaa.

Koko ajan levy on parantunut, mitä useammin sen kuuntelee. Tunnustan, että ensimmäisellä huonolla kuuntelulla tämä vaikutti setien epätoivoiselta yritykseltä palata nuoruuteensa, mutta sittemmin tuo kyyninen tunnelma on muuttunut, ja onhan tämä oikeasti ihan pahuksen kova levy. Huomattava parannus kohtalaisen sekavaksi sopaksi lopulta jääneeseen edeltäjäänsä. Aika näyttää, mihin tämä loppujen lopuksi Bad Religion -asteikolla asettuu, mutta tällä hetkellä hyvältä vaikuttaa. Oikein hyvältä. Kelpaa olla vanha punkki näinä päivinä, kun Bad Religionin, Pennywisen*, ja Leatherfacen viimeisimmät studiolevyt ovat kaikki kertakaikkisen erinomaisia.

Arvio:




*Tähän oli tarkoitus ainakin periaatteellisen tekijänoikeuksien kunnioituksen vuoksi pistää linkki vain Epitaphin viralliseen All Or Nothing -biisiin, mutta koska joko bändi tai levy-yhtiö alentui naurettavan kaksinaismoralistiseen kirosanojen sensurointiin, menköön koko levy kerralla. Mutta ostaa se silti kannattaa.