maanantai 17. joulukuuta 2012

GRAILin malja




Myöhemmin tänään tapahtuvaa GRAILin (Gravity Recovery And Interior Laboratory), eli Ebb- ja Flow-luotainten Philolaus D-kraatterin pohjoisreunaan tähdättyä törmäystä odotellessa on hyvää aikaa katsastaa lehdistötiedotteiden ympäripyöreyksiä syvemmin, mistä puolisentoista viikkoa sitten julkaistuissa GRAILin ensimmäisissä tuloksissa oikeastaan oli kyse. Sitä ennen on tosin hämmästeltävä NASAn sössimistä GRAILin törmäyskohdan ennakkotiedottamisessa. Ainakaan äkkiä haettuna missään lehdistötiedotteissa ei mainittu kyseisen kraatterin nimeä (vaikka mainittiin kylläkin samalla suunnalla sijaitseva Goldschmidt), ja annetuissa koordinaateissa itä ja länsi on onnistuttu sotkemaan päinvastaisiksi. Onneksi tarjotun kartan täysikokoisesta versiosta pystyi lukemaan kraatterien nimetkin. Lehdistötiedotteissa kuitenkin puhuttiin nimettömästä vuoresta, eikä suinkaan Philolaus D:n pohjoisseinämästä, jonne siis Ebb ja Flow on tänään 17.12. noin klo 22.29 UTC (mikä tarkoittaa huomista 18.12. klo 00.29 Suomessa)  tarkoitus törmäyttää. No, eipä ole ensimmäinen kerta, kun NASAn tiedottaminen ontuu pahasti. Eikä varmasti myöskään viimeinen.

Onneksi itse tieteen tekemisessä on onnistuttu huomattavasti paremmin. Science-lehden verkkoversiossa Sciencexpress julkaistiin 5.12. kolme artikkelia GRAILin ensimmäisistä tuloksista. Näistä ensimmäinen, GRAILin päätutkija Maria Zuberin ja kumppaneiden artikkeli on perinteinen Science-artikkeli minkä tahansa uuden luotaimen ensimmäisistä tuloksista: artikkelissa ei sanota käytännössä yhtään mistään yhtään mitään, mutta kaikkien on sitä myöhemmin siteerattava, koska se sattuu olemaan ensimmäinen artikkeli aiheesta. Kaksi muuta artikkelia ovatkin sitten erittäin merkittäviä, ja osaltaan muuttavat huomattavastikin käsitystämme Kuusta.

Mark Wieczorekin johtaman ryhmän artikkeli The Crust of the Moon as Seen by GRAIL pistää uusiksi useampiakin käsityksiämme Kuun pintaosista. Kuun kuoren keskitiheyden oletettiin aiemmin olevan noin 2800–2900 kg/m3, mutta GRAILin ensimmäisten tulosten mukaan se on vain 2550 ± 18 kg/m3. Tuollainen noin 10%:n pudotus aiemmasta parhaasta arviosta tulee tuntuvasti vaikuttamaan erilaisiin geofysikaalisiin ja petrologisiin malleihin. Alueelliset erot Kuun kuoren tiheydessä ovat melko suuria, luokkaa ±250 kg/m3. Tihein kuori on yllätyksettömästi vanhan ja suuren South Pole – Aitkenin altaan alueella, jossa aiemmat geokemialliset mittaukset ovat osoittaneet muita Kuun ylänköalueita suurempia raudan pitoisuuksia. Harvin kuori löytyy puolestaan huomattavasti nuorempien Orientalen ja Moscoviensen altaiden alueelta.

Kiven tiheyteen vaikuttaa merkittävästi sen koostumuksen ohella myös sen huokoisuus. Wieczorekin ja kumppaneiden mukaan Kuun kuoren huokoisuus on luokkaa 12% aina muutaman kilometrin syvyyteen saakka. Vertailun vuoksi mainittakoon, että suomalaisen jämäkän graniitin huokoisuus on tyypillisesti alle prosentin. Kuun kuoren tiedettiin toki olevan törmäysten möyhentämää, mutta näin suuri huokoisuus (joka on käytetystä mallista riippuva arvio, eikä mikään lopullinen absoluuttinen totuus) näin syvälle yltäen oli yllätys.

Artikkelin merkittävimmät uudet tulokset koskevat Kuun kuoren paksuutta. Aiemmin kuoren keskipaksuudeksi arvioitiin noin 50 km, mutta GRAILin myötä keskipaksuudeksi oletetaan nyt vain noin 34–43 km. Tämä vastaa suunnilleen Maan kuoren keskipaksuutta, mutta on vähemmän kuin Suomessa, jossa kuori on noin 40–60 km paksu. Ohuimmillaan Kuun kuori on Moscoviensen ja Crisiumin törmäysaltaiden kohdalla, jossa se on lähes nolla; Kuun vaippa on siis käytännössä heti pintaa peittävien mare-basalttien alla. Lisäksi Humboldtianumin, Apollon, ja Poincarén altaiden synty ohensi kuoren alle 5 km:ksi, mikä sekin tarkoittaa erittäin ohutta kuorta. Tämä vastaa kuoren paksuutta Maapallon valtamerten kohdalla. Etenkin Moscoviensen äärimmäisen ohut kuori sopii erittäin hyvin yhteen pari vuotta sitten Kaguya-luotaimen spektrimittauksista varsin luotettavasti tulkittujen oliivinirikkaiden alueiden kanssa. Koska Kuun vaipan koostumus olisi äärimmäisen kiinnostava tieto ei ainoastaan Kuun vaan koko Aurinkokunnan synnyn ja kehityksen ymmärtämisen kannalta, on todennäköistä, että Moscoviense tulee olemaan yksi suosikkikohteista, kun Kuusta joskus palataan hakemaan näytteitä.

Kuun kuoren paksuus GRAILin painovoima- ja LRO:n korkeusmittausten pohjalta. Lähipuoli vasemmalla, etäpuoli oikealla. Kuva: Science / Wieczorek et al. (2012)


Viimeinen uusista GRAIL-artikkeleista, Jeff Andrews-Hannan ja kollegoidensa kirjoittama Ancient Igneous Intrusions and Early Expansion of the Moon Revealed by GRAIL Gravity Gradiometry on myös erittäin kiehtova, joskaan ei ehkä aivan yhtä mullistava. Andrews-Hannan ryhmä mittasi Kuun painovoimakentän gradienttia, eli käytännössä sitä, missä kenttä muuttuu nopeasti. Tästä aineistosta paljastui satojen kilometrien mittaisia, kapeita ja suoria rakenteita, jotka he tulkitsivat magmaattisiksi juoniksi. Juonten leveys on yleensä luokkaa 5–12 km, mutta voi suurimmillaan käytetystä laskentamallista riippuen olla jopa yli 80 km. Luvut kuulostavat suurilta, ja sitä ne ovatkin, mutta ovat kuitenkin hyvin vertailukelpoisia Zimbabwessa sijaitsevan kuuluisan Great Dyken kanssa (joka tosin tarkkaan ottaen ei ole juoni).

Juonten ja kraatterien ja törmäysaltaisen keskinäisten leikkaussuhteiden perusteella GRAILin löytämien juonten on todettu olevan erittäin vanhoja. Juonet syntyivät South Pole – Aitkenin jälkeen, mutta Crisiumia ennen. Tämä tekee niistä iältään nectarisia tai pre-nectarisia. Koska ne lisäksi sijaitsevat kymmenien kilometrien syvyydellä Kuun kuoressa yltäen todennäköisesti vaippaan saakka, ei niistä pinnalla näy topografiassa, kuvissa, tai geokemiassa jälkeäkään. Kuussa on tektonisten rakenteiden perusteella oletettu olevan juonia jo kauan, mutta suoria todisteita niistä ei ole saatu. Nämä aiemmin ehdotetut juonet ovat kooltaan valitettavasti GRAILin erotuskyvyn alapuolella, joten täyttä varmuutta Kuun juonten olemassaolosta ei siis vieläkään ole.

Kuun painovoimakentän Bouguer-anomalian horisontaaligradientti Crisiumin altaan alueella Eötvöseinä ilmaistuna. Tummanpunaiset alueet ovat +30 E, ja tummansiniset -30 E. Crisiumin allas leikkaa sinisenä näkyvää lähes itä--läntistä juonta, joten juoni on Crisiumia vanhempi. Kuva: Science / Andrews-Hanna et al. (2012)  


Jättimäiset juonet – sikäli kun tämä luotettavalta vaikuttava tulkinta piää paikkansa – ovat jo sinällään kiehtovia, mutta ne tarjoavat myös laajempia näkymiä Kuun varhaiseen historiaan. Juonten perusteella nimittäin laskettiin, että Kuun on täytynyt laajentua. Tämä Kuun ensimmäisen miljardin vuoden aikana tapahtunut laajeneminen kasvatti Kuun halkaisijaa suunnilleen 1–10 km. Mikä mainiointa, tämä sopii hyvin yhteen jo 1970-luvulla tehtyjen laskelmien kanssa.

GRAILin ensimmäiset tulokset ovat siis erinomaisia, ja kunhan dataa ehditään analysoida tarkemmin etenkin lennon myöhäisemmältä jaksolta, jolloin GRAIL oli siirtynyt 55 km:n korkeudesta alemmalle noin 23 km:n radalle, tulee erittäin moni käsitys Kuun olemuksesta muuttumaan. Ebb ja Flow ovat nyt työnsä tehneet, ja poistuvat näyttämöltä komeasti. Toivotaan, että LRO:n LAMP-instrumentti saa törmäyksistä jotain irtikin, jolloin myös luotainten viimeinenkin matka auttaisi ymmärtämään Kuuta entistä paremmin. Kävi siinä miten hyvänsä, itse ainakin aion nostaa GRAILin maljan.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Sir Patrick Moore, 1923–2012

Internet ja blogosfääri ovat juuri nyt täynnä pienoiselämäkertoja ja henkilökohtaisia muisteluja tänään 89-vuotiaana menehtyneestä englantilaisesta Sir Patrick Mooresta. Eikä ihme, sillä hänellä oli ainutlaatuinen ura tähtitieteen popularisoijana. Viisikymmentäviisi vuotta kuukausittaista The Sky at Night -ohjelmaa televisiossa – viimeksi viime maanantaina – ollen vain kerran poissa ruudusta sairastumisen vuoksi, on jo sinällään käsittämätön suoritus. Lisäksi Moore mm. kirjoitti huimat yli seitsemänkymmentä kirjaa tähtitieteestä.

Tavallisille briteille Sir Patrick oli enemmän kuin pelkkä tähtitieteen ruumiillistuma – hän oli kansallisaarre, ja tuulahdus menneisyydestä, jolloin omituiset peribrittiläiset herrasmiehet eivät vielä olleet lähes sukupuuttoon kadonnut laji. Punavihreälle kansanosalle hän oli äärikonservatiivi, joka oli poliittisesti niin epäkorrekti kuin vain voi olla. Tärkeintä kuitenkin oli, että hän innosti useita sukupolvia niin tähtitieteen harrastamisen kuin tutkimuksenkin pariin.

Omassa kuuhulluudessani Sir Patrick Moorella on myös osansa. Joskus 80-luvun lopulla Äänekosken kaupunginkirjaston erinomaisesta tähtitieteen hyllystä tarttui mukaani hänen pikkuruinen kirjansa Tähdet ja planeetat (Weilin + Göös, 1981, 144 s.). Kirja oli kaikin puolin mainio, ja eritoten innostuin kirjassa olleesta Kuun kartasta, joka oli paras siihen mennessä näkemistäni. Kartan sivuista piti tietenkin saada valokopiot, joita sitten ahkerasti kaukoputken ääressä palellessa tuli käytettyä. Edelleenkin Mooren kirjan kartta on selkeydessään erinomainen kiikarilla tai pienellä kaukoputkella Kuuta havaitessa. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että ilman tuota kirjaa olisi intoni Kuun havaitsemista ja tutkimista kohtaan jäänyt paljon vähäisemmäksi. 

Kiitos, Sir Patrick, ja kevyet mullat.

Sir Patrick Moore, 4.3.1923–9.12.2012. Kuva: RadioTimes

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Virtual Moon Atlas 6.0 – kuuhullun paras kaveri

Jo useiden vuosien ajan moneen tarkoitukseen paras Kuun kartta ei ole ollut mikään perinteisistä kalliihkoista kartastoista, vaan ilmainen ohjelma. Nyt Virtual Moon Atlas (VMA) -ohjelmistosta on ilmestynyt sen uusin versio 6.0, joka on samalla kymmenvuotisjuhlajulkaisu. Uusin versio onkin juhlimisen arvoinen, sillä ranskalaiset tähtitieteen harrastajat Christian Legrand ja Patrick Chevalley ovat tehneet jälleen erinomaisen hienoa työtä.

Muutaman viikon käyttökokemuksen perusteella parasta uudessa versiossa ovat uudet karttapohjat. VMA6:een on saatu jo aiemmista versioista tuttujen Lunar Orbiterin ja Clementinen kuvamosaiikkien, sekä USGS:n piirrospohjien lisäksi Lunar Reconnaissance Orbiterin Wide Angle Cameran (LRO WAC) mosaiikki, jonka erotuskyky on 100 m/pikseli, sekä Chang’e 2-luotaimen mosaiikki peräti 50 m/pikseli erotuskyvyllä. Näistä LRO WAC on useimpiin tarkoituksiin käyttökelpoisempi viistosta tulevan valaistuksensa ansiosta, Chang’en soveltuessa lähinnä pinnan koostumuksesta ja iästä johtuvien kirkkauserojen tutkimiseen, kuten vaikkapa kraattereiden säteiden seurailemiseen. Napa-alueiden aina matalalla tulevassa valossa Chang’e 2 on toki paremman erotuskykynsä puolesta LRO WAC:a soveliaampi myös pinnanmuotojen erottamiseen.


Mare Nectariksen luoteisosissa olevat noin satakilometrinen Theophilus ja noin 28 km:n läpimittainen Mädler Lunar Reconnaissance Orbiterin Wide Angle Cameran ja Chang'e 2:n näkemänä. Kuvakaappaukset Virtual Moon Atlaksesta. 



Modernien karttapohjien lisäksi itseäni viehättävät myös neljän vanhan kartan sisällyttäminen ohjelman valikoimiin. Tarjolla ovat Langrenuksen (1645), Heveliuksen (1647), Cassinin (1679) ja Mayerin (1791; vasemmalla näkymä Mare Nectarikseen, jota kannattaa verrata alempana oleviin kuviin samasta alueesta) kartat. Näiden projisointi johtaa väkisinkin joihinkin tunnistusongelmiin, joissa avuksi tulee esimerkiksi Ewen Whitakerin kirja Mapping and Naming the Moon, josta tässä blogissa viimeksi oli puhetta. Karttojen lisäksi myös kuvakirjastojen määrää on lisätty, ja nyt lukuisista kohteista on tarjolla mm. Damian Peachin upeita otoksia. Hieman hankalaa tosin on, että kuvat ovat satunnaisissa asennoissa, mutta onneksi tämän pääsee itse korjaamaan mieleisekseen sitä mukaan kun kuvia katselee.


Karttapohjien päälle lisättävien geokemiallisten ja geofysikaalisten karttojen määrää on myös lisätty, lähinnä LRO:lta ja muutaman päivän kuluttua asteroidi 4179 Toutatiksen  kohtaavalta Chang’e 2:lta. Järin tarkkoja kuvauksia näistä ei ole tarjolla, joten käyttäjän pitää oikeastaan itse tietää tai ottaa selville, mitä eri kartat loppujen lopuksi kertovat Kuusta. Karttojen väriskaalojen selitteet on myös toteutettu varsin kömpelösti (kaikista ei sitä edes ole tarjolla), sillä selite avautuu erilliseen ikkunaan, joka katoaa itse ohjelman alle heti kun karttaa klikkaa. Lisäksi ainakin itseäni harmittaa, että enää Kuuta ei saa hiirellä nykäisemällä pyörimään haluamaansa suuntaan. Tätä puutetta paikkaa mahdollisuus kiertää Kuuta asettamalla ratakorkeus ja inklinaatio, ja vaikka tämä hauskaa ja opettavaista onkin, olisi tässä tapauksessa molempi parempi.


Lunar Prospector -luotaimen määrittämä raudan pitoisuus (punaiset
alueet vastaavat korkeita ja siniset matalia pitoisuuksia)  ja vulkaanisten
doomien sijainti (punaiset pisteet) Lunar Reconnaissance Orbiter -luotaimen
Wide Angle Cameran kuvamosaiikin päällä esitettyinä.
Oivallinen täydennys ohjelmaan on mahdollisuus lisätä eri tietokannoista saatavaa paikkatietoa karttanäkymään. Periaatteessa uusia tietokantoja voi myös itse lisätä ohjelman DatLun-osion kautta, joskaan sen sujuvuutta en ole vielä itse ennättänyt testata. Harmi vain, että ”Save as” tai ”Snapshot” eivät tallenna kartalla sillä hetkellä olevaa nimistöä tai pisteitä. Tieteelliseksi työkaluksi VMA:sta ei siis ole, mutta sellaiseksihan sitä ei ole tarkoitettukaan. Tästä huolimatta on VMA6 on paras mahdollinen valinta, jos haluaa saada nopean yleiskäsityksen tietyn alueen geokemiasta tai geofysiikasta.

VMA6:ssa on siis edeltäjiensä tapaan erittäin paljon hyvää, ja voin suositella sitä kenelle tahansa Kuusta kiinnostuneelle mitä lämpimimmin. Ei se kuitenkaan täydellinen ole. Kuun havaitsijan kannalta harmillista on, että jo aiempia versioita vaivannut sahalaitainen terminaattori ei ole kadonnut minnekään. 


Kuun sahalaitainen terminaattori 24.11.2012 noin klo 18.30. Ensiksi pykälä terminaattorissa on Mare Humorumin pohjoisrannalla, mutta on kymmenen minuuttia myöhemmin hypännyt Lacus Excellentiaen etelärannalle. Nimistön puuttuminen yläkuvasta on yksi ohjelman satunnaisista bugeista.
Terminaattorin paikka ei myöskään ole aivan tarkka, kuten alla olevasta kuvastakin näkee, mutta tämä ei toisaalta ole mikään ihme, sillä terminaattorin tarkan paikan laskeminen on erittäin hankalaa Kuun monipuolisten pinnanmuotojen vuoksi. Käytännössä yksityiskohtaiseen havaintojen suunnitteluun ei VMA6:n terminaattoria kannata käyttää, vaikka perustarpeet se sahalaitaisuudestaan ja lievästä epätarkkuudestaan huolimatta hyvinkin täyttää. 

 

Kuu 18.11.2012 klo 19.30 Houstonin Clear Lakessa Virtual Moon Atlas 6.0:n ja Scopetech (D=60 mm f=700 mm) kaukoputken ja Canon Ixus 70 digipokkarin mukaan. Terminaattorin paikassa on pientä heittoa, kuten etenkin Mare Nectariksen pikkukuvista näkee. Vertaa yllä olevaan olevaan Tobias Mayerin karttaan samasta Nectariksen alueesta. Kuva: T. Öhman
Suurempi harmi sen sijaan on, että ohjelman ilmoittamat Kuun nousu- ja laskuajat ovat aivan mitä sattuu vailla mitään selvää yhteyttä todellisuuteen. Kuun valaistun osan suuruudessakin on kohtalaisen merkittävä muutaman prosentin ero esimerkiksi NASAn Horizons-palvelun ilmoittamiin arvoihin verrattuna. Muita lukuja en ole tarkistanut, mutta en välttämättä hirveästi luottaisi niidenkään oikeellisuuteen.

Muitakin jo ennestään tuttuja kiusoja ohjelmassa on. Kohteiden kuvaukset ovat pysyneet entisinä, ja koska tekijöiden äidinkieli ei ole englanti, on silloin tällöin hieman hankala ymmärtää, mitä kuvaus loppujen lopuksi tarkoittaa. Lisäksi kohteiden korkeudet on ilmoitettu kaksissa eri yksiköissä. Näistä jälkimmäiset ovat selvästi jalkoja (ft), mutta ensimmäiset on merkitty toisella jalan symbolilla, eli heittomerkillä (’). Jalkoja ne eivät kuitenkaan ole, vaan ehkä lähimpänä jaardeja, joita voi joltisenkinmoisella tarkkuudella pitää metrin likiarvoina. Minkäänlaista järkeähän moisten yksiköiden käytössä – vallankaan kun asiaa ei missään selitetä – tietenkään ole. Jos tarkemmin kuunpinnan korkeuksia haluaa tutkailla, on siihen paras työkalu LRO:n QuickMap.

Vaikka VMA6:ssa on koko joukko epätarkkuuksia, puutteita, ja suoranaisia virheitäkin, on se silti ylivoimaisesti paras Kuun kartta, josta minä olen tietoinen. Ja täytyy pitää mielessä, että tämä on kuitenkin harrastajien työtä, eivätkä ammattilaiset ole pystyneet mihinkään vastaavaan. VMA6:n saa myös halutessaan DVD:llä hyvin kohtuulliseen 20 €:n hintaan, mikäli haluaa tukea ohjelman tekijöitä myös rahallisesti.

Arvio:

maanantai 3. joulukuuta 2012

Kuun kartoituksen historia

Kuun tutkimuksen historiasta on toki kirjoitettu erittäin paljon, mutta varsinaisesta Kuun kartoittamisesta ja sen pinnanmuotojen nimeämisestä hyvin vähän. Ewen A. Whitakerin kirja Mapping and Naming the Moon – A History of Lunar Cartography and Nomenclature (Cambridge University Press, 1999, 242 s.) korjaa tämän puutteen.

Kuun kartoitus, kun puhutaan vähänkään tieteellisemmästä kartoituksesta kuin pelkästä ihmis- tai eläinhahmojen sommittelemisesta lähinnä täysikuun pinnalle, alkoi noin vuonna 1600, kun De Magnete-teoksestaan nykyisin parhaiten tunnettu William Gilbert (1544–1603) piirsi täydenkuun sellaisena kuin se paljain silmin näkyi, ja nimesi 13 tummaa ja vaaleaa aluetta. Gilbertin luonnosta ei kuitenkaan julkaistu viiteenkymmeneen vuoteen, joten sikäli hänen työnsä oli täysin merkityksetön. 

Kesällä 1609 Gilbertin maanmies Thomas Harriot (1560–1621) katseli vasta keksittyllä kaukoputkella Kuuta, ja piirteli luonnoksia käyttäen numeroita ja kirjaimia kohteiden tunnistamiseen. Hänkään ei kuitenkaan julkaissut piirroksiaan, joten unholaan vaipuivat myös hänen karttansa. Britit palasivatkin Gilbertin ja Harriotin jälkeen Kuu-näyttämölle oikeastaan vasta 1800-luvulla.  

Varsinainen tieteellinen Kuun tutkiminen alkoi Galileo Galilein (1564–1642) tehtyä ensimmäiset piirroksensa Kuusta syksyllä 1609. Galileita ei kuitenkaan voida pitää Kuun kartoittajana, sillä hän lähinnä vain piirsi ja kuvaili mitä näki, veti niistä oikeat johtopäätökset, ja mullisti maailmankuvamme. 

1600-luvun alkuvuosikymmeninä oli käynnissä useampiakin Kuun kartoitusprojekteja, mutta ensimmäisen todella käyttökelpoisen kartan Kuusta julkaisi paremmin Langrenuksena tunnettu flaamilainen Michael van Langren (1598–1675)1 vasta vuonna 1645. Langrenuksen kartassaan käyttämistä nimistä vain kraatterit Endymion, Pythagoras, ja kuinka ollakaan, Langrenus, ovat säilyttäneet nimensä nykyaikaan asti.

Langrenuksen kilpailija Johannes Hevelius (1611–1687) julkaisi oman karttansa teoksessaan Selenographia, joka julkaistiin kaksi vuotta Langrenuksen kartan jälkeen, tietenkin Heveliuksen omalla nimistöllä varustettuna. Aika ei kuitenkaan ole kohdellut Heveliuksen nimistöä yhtään sen paremmin kuin Langrenuksenkaan, sillä Heveliuksen nimistä tähän päivään saakka samoilla paikoilla on pysynyt vain neljä, näistä merkittävimpinä Montes Alpes ja Montes Apenninus Imbriumin törmäysaltaan reunaa osoittamassa.

Nykyinen Kuun nimistö onkin suurelta osin peräsin italialaiselta Giovanni Ricciolilta (1598–1671). Hän julkaisi vuonna 1651 teoksensa Almagestum Novum, jossa hän esitteli Francesco Grimaldin (1618–1663) piirtämän kartan, johon Riccioli oli lisännyt nimistönsä. Ricciolin nimistön etuna oli, että tummien mare-tasankojen nimet olivat neutraaleja liittyen lähinnä säähän tai mielentilaan, ja kraattereiden nimet tulivat enimmäkseen aiemmin vaikuttaneilta tutkijoilta ja filosofeilta, joiden merkittävyydestä ei suurempia (tiede)poliittisia kiistoja saatu syntymään. Toisin oli ollut Langrenuksen nimistön kohdalla, jossa tutkijoiden lisäksi oli runsaasti kuninkaita ja muita Euroopan hallitsijoita ja aatelisia.

Whitaker on tehnyt erittäin arvokkaan työn käydessään tarkasti läpi niin vanhat kuin uudemmatkin kartat, ja vertaillut niiden nimistöt. Monessa mielessä kirjan merkittävintä antia ovatkin liitteenä olevat kattavat taulukot, joissa luetellaan ja vertaillaan eri nimistöjä. Tähän työhön tuskin Whitakeria parempaa ammattilaista löytäsikään, sillä hän teki elämäntyönsä kartoittamalla Kuuta, joten hänellä on perinpohjainen omakohtainen kokemus kartoituksesta, samoin kuin poliittisista ja muista nimeämisongelmista, kun 1960-luvulla Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain luotaimet kilvan kuvasivat Kuuta ja kartoittajat yrittivät pysyä perässä. Whitakerilla on myös aito intohimo Kuun kartoituksen varhaiseen historiaan, joten sikäli lähtökohdat ovat erinomaiset. Harmi vain, että kirjana Mapping and Naming the Moon ei ole mitenkään loistelias.

Whitakerin kirjassa tärkeintä on aina asia, eikä niinkään asioiden takana olevat ihmiset. Periaatteessahan tämä on ihan hyvä lähtökohta, mutta ei siitä pääse mihinkään, että teksti tuppaa olemaan hieman kuivahkoa. Karttojen takana olevista ihmisistä kiinnostuneen kannattaakin mieluummin lukea vaikkapa William Sheehanin ja Thomas Dobbinsin erinomainen Epic Moon – A History ofLunar Exploration in the Age of the Telescope (Willmann–Bell, 2001, 363 s.).

Suurin ongelma Whitakerin kirjassa on kuitenkin kuvitus. Kartat, etenkin vanhat sellaiset, ovat usein kauniita taideteoksia. Karttoja onkin kirjan sivuilla esitelty runsain, suurin kuvin. Niinpä onkin suuri sääli, että kirjan painoasu on täysin kelvoton. Kuvat on säännönmukaisesti aivan liian tummia, ja niistä on hävitetty lähes kaikki kontrasti. En muista näin surkeasti onnistunutta kuvitusta ennen nähneeni. Toivon hartaasti, että tämä ongelma koskee vain omaa vuoden 2003 ensimmäistä pehmeäkantista painostani, ja että alkuperäinen vuoden 1999 painos näyttää siltä miltä tällaisen kirjan pitääkin. Tällaisena kirja on pahanlainen pettymys, ja on jo kanneltaan yksiselitteisesti ruma. Tämä on todella harmillista, sillä vaikkei kirja ehkä olekaan kaikkein vetävimmällä mahdollisella tavalla kirjoitettu, ansaitsisi se säädyllisen painojäljen. Nyt kirjan periaatteessa oivallista, lukuisia erittäin hyödyllisiä vertailupareja sisältävää kuvitusta katsellessa tulee lähinnä paha mieli. Toinen, joskin huomattavasti vähäisempi ongelma on kattavan hakemiston puute. Puutteistaan huolimatta Mapping and Naming the Moon on silti merkittävä lisä jokaisen kuuhullun kirjahyllyyn.



Teksti:





Kuvitus: 




Kokonaisarvio:




1Langrenuksen nimen kirjoitusasusta ja hänen elinvuosistaan löytyy eri lähteistä lukuisia eri muotoja. Sama pätee moneen muuhunkin tässä kirjoituksessa mainittuun.